Onni Rantanen


Luonto on kiehtonut minua siitä asti, kun osasin kahdelle jalalle nousta. Erityisesti linnut veivät minut mennessään jo hyvin nuoressa iässä. Niihin minulla on kasvanut vuosien varrella erottamaton suhde. Lintujen tarkkailun ohelle syntyi vähitellen kiinnostus kuvaamiseen. Kiikarin rinnalle ilmestyi ensimmäinen pokkarikamera, kun olin 9-vuotias. Kuvaus oli luonnollisesti aluksi sitä, että piti saada mahdollisimman monesta linnusta mahdollisimman tiukaksi kropattuja lajikuvia. Vähitellen kalustohankintojen ja intohimon kasvaessa kuvauksesta on tullut järjestelmällisempää ja kunnianhimoisempaa, etenkin noin neljän viimeisen vuoden aikana. Nykyään sitä voisi luonnehtia jo enemmän ammatiksi kuin vain harrastukseksi.

Metsät, ja nimenomaan sellaiset, joissa ihmisen kädenjälki ei juurikaan näy, ovat minulle rakkaimpia paikkoja Suomen luonnossa. Sellainen metsä, jonka voi tuntea elävän ja hengittävän ympärillä. Luonnollisesti tämä tarkoittaa sitä, että myös vanhoista metsistä ja niiden ääriltä löytyy omat sielunlintuni, joihin lukeutuu mm. metso, hömö- ja töyhtötiainen, pohjantikka, kaakkuri ja pikkusieppo.

Hienointa lintujen kuvaamisessa on minulle se, kun pääsee seuraamaan linnun luonnollista käyttämistä omassa ympäristössään sitä häiritsemättä ja ilman ulkoisia häiriötekijöitä. Ikimuistoisimmat tilanteet ovat sellaisia, joissa pääsee todistamaan jotain lajille todella intiimiä ja usein maailmalta piilossa olevaa tapahtumaa. Oli se sitten metson soidinta valtakukon areenan reunalta tai kanahaukkapariskunnan saaliinvaihtoa reviirillään.

Haluan pyrkiä ikuistamaan kuvissani suomalaisia lintuja suomalaisissa ympäristöissä. Tyylikseni on kehittynyt kuvat, joissa on kohteen lisäksi jossain määrin maisemaa tai ympäristöä mukana. Pyrin kulkemaan omia polkujani luonnossa ja kuvaamaan kohteissa, joissa ei muita kulkijoita ole. Vältän mahdollisimman paljon tilanteita, jossa tietäisin jonkun vieressä oleva kuvaajan saavan lähes samanlaisen kuvan samasta tilanteesta.