Anne Porevirta

Olen lähtöisin iloisesta Itä-Suomesta, ja luonto sekä eläimet ovat olleet minulle tärkeitä pienestä pitäen. Olen lapsesta asti liikkunut paljon metsissä ja vesistöjen äärellä, mutta muutamia vuosia sitten elämä pysäytti minut uudella tavalla luonnon ääreen.

Toivuin isosta leikkauksesta, ja sain luvan liikkua ainoastaan rauhallisesti kävellen. Pakotettuna liikkumaan hyvin hitaasti, löysin jotain, minkä olin välillä jo hukannut. Aloin jälleen pysähtyä luonnon äärelle aidosti läsnä olevana. Kuuntelin metsän ääniä, tarkkailin lehtien värähtelyä, heinikon pientäkin liikehdintää tyynenä aamuna ja pienimpiäkin ääniä ympärilläni, koska tiesin, että noista pienen pienistä vinkeistä voisin löytää jotain mitä ihastella, kuunnella tai kuvata.

Tuona toipilasaikana aloin valokuvaamaan lintuja ja muita metsän eläimiä ja samalla huomasin, kuinka valtavan tärkeä asia luonto on minulle.

Kuvausvuosieni aikana olen saanut kokea luonnossa uskomattomia hetkiä – hauskoja, koskettavia ja joskus jopa jännittäviä kohtaamisia. Olen huomannut myös sen, kuinka mielellään ihmiset kuulevat tarinoita kuvien takaa. Siksi minusta on mukava jakaa näitä kokemuksia myös muille.

Näiden viime vuosien aikana olen kuitenkin joutunut näkemään ja kokemaan myös luonnon haavoittuvuuden. Avohakkuut, luonnonmetsien väheneminen, eläinten elintilan pienentyminen ja lajien uhanalaistuminen ovat herättäneet minussa syvän huolen. Niiden myötä on syntynyt myös vahva tarve tehdä jotain hyvää luonnon puolesta.

Metsän Henki ei ole minulle pelkkä luontokuvanäyttely. Metsän Henki on tapahtuma, jossa toivon, että kävijät pysähtyvät luonnon äärelle. Olisi ihanaa, jos kuvien, tarinoiden, keskustelujen ja kohtaamisten kautta muistaisimme, kuinka tärkeä merkitys luonnolla on ihmisen hyvinvoinnille ja kuinka tärkeää olisi, että ihan arkipäiväisissä asioissakin ottaisimme huomioon ainutlaatuisen luontomme.

Eräs mieleenpainuvimmista kuvauskokemuksistani liittyy kuvaani "Löytö", joka voitti Kuusamo Nature Photon Hannu Hautala -sarjan vuonna 2024.

Kesäilta oli jo hämärtymässä, kun ajoimme ystäväni kanssa pienellä metsätielle. Ystäväni huomasi pusikossa hirven, mutta vaikka hän osoitti paikkaa sormella, en ensin nähnyt mitään. Lopulta erotin vain hirven silmän tiheän risukon keskeltä. Kuvan ottaminen käsivaralta pistetarkennuksella hämärässä, kymmenien metrien päästä auton sisältä, ei ollut helppoa. Hetken aikaa jo luulin, että en onnistu siinä.

Kotona kuvia purkaessani yllätyin kuitenkin iloisesti, että kuin ihmeen kaupalla onnistuin tarkentamaan risujen joukosta hirven silmän ja pienellä työllä sain tuon hyvin hämärissä olosuhteissa otetun kuvan heräämään henkiin. "Löytö" muistuttaa minua siitä, että luonto katsoo meitä enemmän kuin itse edes koskaan tulemme huomaamaan.